Yamazakin viskitislaamo

Japanissa japanilaisille japanilaisista raaka-aineista japanilaisten omin käsin valmistama japanilainen viski. Tämä haave siinsi Suntoryn perustajan Shinjiro Toriin mielessä, kun hän vuonna 1923 perusti Japanin ensimmäisen viskitislaamon keskelle Yamazakin vuorista maisemaa, lähelle Kiotoa.

Kuka tahansa Suntoryn tuotteita maistanut tietää, millaista laadukas japanilainen viski voi parhaimmillaan olla. Ottaen huomioon miten lähellä Yamazaki Kiotoa sijaitsee, olisi ollut suoranainen häpeä, mikäli en olisi vieraillut tislaamolla ennen Kiotosta lähtöäni. Muutama päivä ennen siirtymistäni Tokioon minä, Antti ja Jannika istuimmekin junassa matkalla Japanin ensimmäistä viskitislaamoa 90 vuotta sen perustamisen jälkeen.

Päällepäin vihreiden kukkuloiden ympäröimä tislaamo hiljaisen asuinalueen lähellä ei vaikuta mitenkään erityiseltä. Ei kuitenkaan ole sattumaa, että Torii päätyi perustamaan tislaamon juuri Yamazakiin. Yamazakin vesi on ollut tunnettu puhtaudestaan ja laadustaan jo vuosisatoja, ja esimerkiksi teemestari Sen no Rikyū (1522–1591) päätyi kehittämään oman, kuuluisan teetyylinsä juuri Yamazakiin. Tällä seikalla on aika painava historiallinen arvo.

Sillä on tosin painoarvoa myös Suntoryn brändissä, koska yhtiö on tähdännyt viskeissään alusta pitäen aidosti japanilaiseen tuotteeseen. Vaikka Suntoryn japanilaisimago meneekin toisinaan naurettavuuksiin (tarkoitan tällä TV-mainoksia, joissa geishat nauttivat hymyssä suin Suntoryn viskejä perinteisissä japanilaisissa maisemissa), sen konkreettista toteuttamista pystyy todistamaan tislaamolla, mitä ei kyllä voi sanoa läheskään kaikista japanilaisimagolla ratsastavista yrityksistä. Esimerkiksi viskien yksi konkreettinen Japaniin viittaava makupiirre syntyy tynnyreihin käytetystä mizunara-puusta (japanintammi) ja sen on omalaatuisesta mausta, joka erottaa japanilaisen viskin selvästi esimerkiksi skottilaisesta. Yamazakin tislaamon sisäpihalla on myös shintō-pyhäkkö ja japanilainen puutarha, jotka iskevät länsimaalaisen silmiin leimallisesti japanilaisina elementteinä.

Japanilaisuus korostuu varsinkin Suntoryn lippulaivatuotteessa, Hibikissä (響, kaiku), joka on Suntoryn viskeistä monella tapaa japanilaisin. 12-vuotias Hibiki kypsytetään umeshu-aprikoosilikööritynnyreissä, mikä saa siihen lempeän pehmeää hunajaista tuntua. Hibikin 24-kulmainen pullo (joka on jo esineenä kaunis sinänsä) viittaa vanhaan, 24-jaksoiseen japanilaiseen aikakäsitykseen, etiketti puolestaan on painettu perinteiselle washi-paperille. Hibiki on muuten myös se viski, jota Bill Murrayn esittämä hahmo mainostaa Lost in Translation -elokuvassa. Jos nyt ei varsinaisesti japanilaisena, niin ainakin omalaatuisena voi pitää sitä, että laadukkaan viskintuottajan lippulaivatuote ei olekaan mallas- vaan sekoiteviski.

Hibikin tisleitä valmistetaan Yamazakissa, mutta muuten tislaamo on tietysti tunnettu Yamazaki-mallasviskistä. Tislaamokierroksen jälkeisessä maistelutilaisuudessa saammekin maistaa kahta Yamazakia, mutta lisäksi myös yhden Hakushūn, Suntoryn toisen tislaamon mallasviskin. Rinnalle on asetettu pieniä suolakeksejä ja suklaata. Se on selvä merkki ystävänpäivän lähestymisestä Japanissa.

Länsimaalaiselle viskin nautintatavat Japanissa saattavat tulla yllätyksenä. Ensimmäinen maistiainen, 10-vuotias Yamazaki, tarjotaan haibooru (highball) -versiona eli soodaveteen sekoitettuna. Myös Yamazaki 12 suositellaan juotavaksi soodavedellä jatkettuna. Hakushūn suositeltua nauttimistapaa en edes muista, sillä melko pian maistelun alettua pyysimme omat maistiaisiamme ennemmin raakana.

Viskin jatkaminen soodavedellä ei ehkä ole yllättävää, mutta hieman suurempana yllätyksenä sen sijaan saattaa tulla se, että oppaamme mukaan Yamazaki on talvella selvästi suositumpi kuin Hakushū, joka puolestaan myy parhaiten kesällä. Yamazakia nimittäin juodaan Japanissa usein kuumalla, Hakushūta puolestaan kylmällä vedellä jatkettuna. Länsimaiselle puristille menetelmä kuulostaa oudolta, mutta toisaalta: japanilaiset ovat saaneet hyvää aikaan monilla aloilla, joissa heillä ei ole mitään velvoitetta olla puristeja. (Tämä tosin koskee myös japanilaisia asioita, esimerkiksi sushia: täällä olen nähnyt viritelmiä, joiden tekemisestä kuka tahansa länsimainen sushikokki tuomittaisiin välittömästi epäpyhästä käytöksestä.)

Opas on kiinnostunut suomalaisista vieraista. Ulkomaalaisia täällä kyllä käy paljon, tälläkin kertaa muutama italialainen. Japaninkielentaitoiset vieraat ovat kuitenkin harvemmassa. Vertaillessamme viskin nautintatapoja oppaalle tulee yllätyksenä, että Suomessa viskiä ei jatketakaan lämpimällä vedellä.

Opas kuitenkin ilahtuu kuullessaan, että Suntory tunnetaan myös Suomessa. Ainakin minun mielestäni viski on ihan hyvä keino kasvattaa kulttuurienvälistä tietämystä ja ymmärrystä.

Maistelutilaisuuden jälkeen meidät johdatetaan tehtaanmyymälän puolelle. Japanissa kaikkialla näkyvät ystävänpäiväsuklaat ovat täälläkin selvästi esillä – ja mikäpä siinä, maistelu kyllä todisti, että viski ja suklaa ei ole mitenkään mahdoton yhdistelmä, vaikka en ehkä kutsuisikaan näitä kahta "parhaiksi ystävyksiksi" Suntoryn  Facebook-sivun tavoin. Myynnissä oleviin tuotteisiin lukeutuu kaikenlaista kiinnostavaa, kuten Suntoryn pullottamaa Yamazakin vettä ja myös harvinaisia single grain -viskejä.  Myynnissä on myös Hibiki 30, jota en ole ikinä nähnyt saatavana ravintolassa tai myytävänä missään muualla. Ehkäpä syynä on hinta. Pullollinen maksaa 105 000 jeniä – siis tämänhetkisen kurssin mukaan noin 900 euroa. Pidin tätä hintavana, kunnes löysin Suntoryn nettikaupan ja kymmenkertaisesti maksavan 35-vuotiaan Hibikin, jossa japanilaisuus onkin pullosta päätellen viety taas uudelle tasolle.

Tislaamon baaritilaa reunustaa Suntoryn 7000-pulloinen "viskikirjasto", jota ihaillessa voi tutustua tuotteisiin käytännön kautta. Maistelu on tehty varsin houkuttelevaksi edullisista hinnoista johtuen, suurin osa 15 ml tarjoiluannoksista maksaa 100 jeniä. Miltä kuulostaisi tähän hintaan esimerkiksi vielä tynnyrissä käymätön ja väritön new pot -tisle?

Laadukkaampiin juomiin hypättäessä hinta tosin nousee (21-vuotias Hibiki 500 jeniä), vielä laadukkaampiin siirryttäessä paljonkin, 30-vuotias Hibiki maksaa 15 millilitralta 2300 jeniä. Kuten aiemmin kirjoitin, tuohon hintaan saa jo 2,5 litran pullon Suntoryn sekoiteviskejä ruokakaupasta. En sano tätä kokemuksesta, mutta väitän olon olevan millä tahansa mittarilla parempi 15 ml 30-vuotiaan Hibikin kuin 2,5 litran tavallisen sekoiteviskin juomisen jälkeen.

Olen pitänyt tähän asti runsaan hedelmäistä 17-vuotiasta Hibikiä yhtenä hienoimmista maistamistani viskeistä, mutta maistaminen rinnakkain 21-vuotiaan kanssa paljastaa, mikä kaikki vielä voisi vielä olla paremmin. Kummassakin on samat peruselementit ja houkuttelevan tasapainoinen, hedelmäinen ja karamellimainen aromimaailma, mutta 21-vuotias on selvästi moniulotteisempi, pyöreämpi, pidempi ja hunajaisella tavalla pehmeämpi kuin 17-vuotias, joka tuntuu 21-vuotiaan rinnalla jopa hieman terävähköltä. Hibiki kyllä romuttaa varsin tehokkaasti joidenkin asiantuntijoiden väitteen siitä, että yli 20 vuotta kypsytetty sekoiteviski on juomakelvotonta. Aika paljon viskien hedelmäisyydestä kertoo se, että kuvittelin pelkän maistamisen perusteella myös 17- ja 21-vuotiaiden olevan umeshutynnyrikypsytettyjä 12-vuotiaan tavoin.

Mutta kaiut japanilaisuudesta ovat kuultavissa niin 17-vuotiaassa kuin 21-vuotiaassakin. Minuun tämä konsepti uppoaa.

Jossain vaiheessa baarin työntekijä tuli erikseen pöytäämme ilmoittamaan toivovansa, että nautimme viskistä kaikessa rauhassa. Ottaen huomioon, että perinteen mukaan Kiotossa vihreän teen tilaaminen tarkoittaa samaa kuin laskun pyytäminen, koska laskun pyytäminen olisi liian suorasukaista, en voinut välttyä ajattelemasta tämän olevan todellisuudessa poishäätösignaali. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä baaritiskin henkilökunta yksinkertaisesti vaihtui, ja vuoronsa lopettava työntekijä halusi vain sanoa meille näkemiin. Tämä kylläkin toimi ihan tarpeeksi suurena poishäätösignaalina meille. Jos istumme baarissa pidempään kuin sen työntekijät, jokin on hullusti. Pian tervehdyksen jälkeen päätimmekin jättää Yamazakin tällä kertaa taaksemme.

Poistuin Yamazakista tyytyväisenä ja hieman pöhnäisenä. Mutta lopulta Yamazaki ei itse asiassa ollut minulle ihan tarpeeksi. Eilen huomasin, että olen menossa ensi viikolla Musashinon olutpanimolle ja ensi kuussa Yamanashiin Hakushūn tislaamolle sekä Tomi no okan viinitilalle, joka on tuottanut muun muassa ensimmäisen kansainvälisesti palkitun ja arvostetun japanilaisen viinin.

For relaxing times, make it Suntory time.

Varoitus

Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni Tokiosta. Saavuin eilen asuntooni, joka on siisti, jossa suihkusta tulee varmasti lämmintä vettä, jossa vuokranantaja tiedottaa asioista ja jossa lämmityksen päälle kytkemällä huone myös oikeasti lämpiää. Huomasin pitäväni näitä asioita jotenkin hyvänä ekstrana. Ja tämän asian tajuttuani havahduin siihen, millaisessa loukossa olenkaan juuri viimeiset viisi kuukautta asunut.

Minulla on kaksi arvokasta neuvoa niille, jotka mielivät vaihto-opintoihin Kiotoon. Ensinnäkin, kuten jo aiemmin kirjoitin, pidän Dōshishan yliopistoa todella hyvänä valintana niille, joita kiinnostaa aidosti oppia japania. Toinen, kultaakin arvokkaampi neuvoni on: älä ikinä, ikinä, missään tapauksessa muuta asumaan Robins International -nimisen asuntofirman loukkoihin.

Itse asiassa minuakin varoitettiin kyllä etukäteen. Ajattelin kuitenkin, että pienistä asioista, kuten epäsiisteydestä, kyllä pääsee yli.

Sitä kukaan tosin ei kertonut, että isännöitsijät olisivat mieltyneet asukkaiden omaisuuden tarkoitukselliseen tärvelemiseen ja että en voisi kävellä huoneessani varpaideni menettämättä tuntoaan kylmyydestä.

Kirjoitin aiemmin itse sisäänmuuttokokemuksesta. Jo tuolloin monet asiat kielivät äärimmäisen huonosti hoidetuista asioista, ja minun esimerkiksi oli vaikea sulattaa 7000 jenin siivousmaksua asunnosta, jota ei ilmeisesti ollut siivottu pätkän vertaa. Ajattelin silti pystyväni sietämään asumista Robinsilla. Ajattelin, että pääsisin yli epäsiisteydestä ja kylpyhuoneen viemärin vetokyvystä, joka oli nollaluokkaa (siis tarkemmin sanottuna oli, kunnes löysin viemäriputket ja tukkeen: noin kaksi kiloa likaisia hiuksia niin pitkältä ajalta, etten edes lähde arvailemaan). Ja minun asunnossani ei sentään ollut kynnystä, jossa olisi suoraan talon alle näkymän tarjoava reikä, kuten erään toisen Helsingin yliopiston Robinsilla asuneen opiskelijan asunnossa oli.

Tuolloin en kuitenkaan tiennyt, että talvella Robinsin sisälämpötilat ovat samaa luokkaa kuin ulkolämpötilat. Teippasin ikkunani luokattomat tiivisteet umpeen jo marraskuussa, mutta se ei parantanut tilannetta paljon. Lattialla kävellessäni varpaistani lähti tunto riippumatta siitä, kuinka lämpimiä sukkia pidin. Varsinkin kylmimmillä ilmoilla huoneen ainoa siedettävä paikka oli lämmittimen vieressä.

Asuttuani Robinsilla kaksi kuukautta aloin tosissani ihmetellä sitä, ettei postilaatikosta pudonnut muuta postia kuin laskuja ja pakettilähetyksiä. Olin aiemmin syyttänyt kansainvälistä postia, mutta nyt mieleeni hiipi epäilys. Entä jos tavalliset postini kulkevatkin eri paikkaan kuin laskut ja paketit? Lähdin ulos pienelle kävelylle, ja kuinka ollakaan, erään nurkan takaa paljastui lopulta postilokerikko, jossa jokaiselle asukkaalle on oma laatikko. Ehkä vuokranantaja vain unohti kertoa kaikille, kuka tietää. Monet laatikot olivat lähtiessäni täynnä lukematonta postia, kirjekuorista päätellen myös tärkeää sellaista.

Informaationvälityksestä puheen ollen, jos jokin asia on kielletty, siitä kannattaa yleensä ilmoittaa selkein kieltokyltein tai vähintään suullisesti. Robinsilla moisiin turhuuksiin ei aikaa tuhlailla. Niinpä minulla ei ollut pienintäkään hajua, että kun pysäköin pyöräni talon edessä olevan katoksen alle, olin tekemässä jotain kiellettyä ja väärää.

Isännöitsijä kuitenkin teki tämän selväksi. Seuraavana aamuna löysin pyöräni pois katoksen alta siirrettynä. Tämä on toki ok – mikäli paikka on kielletty, sinne ei parane pyöriä pysäköidä, joskin toki toivoisin, että asiasta ilmoitettaisiin vaikka edes suullisesti. Sen sijaan vähemmän herrasmiesmäistä käytöstä oli siirron yhteydessä vääntää pyörän lampun dynamo käyttökelvottomaksi ja tyhjentää pyörän toinen kumi. En pysty kuvittelemaan sitä tapahtumaketjua, jossa nämä vahingot olisivat syntyneet tavallisen siirtoprosessin tuloksena.

Viimeistään tämä oli liikaa. Onnellisten sattumien kautta kokemukseni pyörän kanssa kantautui Helsingin yliopiston vaihtopalveluiden korviin, ja tämän perusteella Dōshishan yliopisto taas päätti, ettei enää suosittele Robinsia opiskelijoilleen.

Samoin teen minä. Alun perin en halunnut asumaan yliopiston asuntolaan, koska halusin, että minulla olisi huoneessani WC ja suihku. Robinsin asuntola kuitenkin takaa sen, ettei kotona halua viettää aikaa yhtään enemmän kuin on pakko, joten sikäli suosittelen kaikille ennemmin yliopiston asuntolaa tai mitä tahansa muuta asumisvaihtoehtoa.

Eipä sillä, pahaa sanottavaa minulla on kyllä Robinsin asukkaistakin. Kuten jo aiemmin kirjoitin, omaa asuntoani ei pahemmin ollut vaivauduttu siivoamaan. Tämän lisäksi asukas ei ollut sanonut irti sähkö- tai kaasusopimustaan. Vessapaperitelineeseen hän oli jättänyt pelkän pahvihylsyn ja ylipäänsä koko asuntoon pahan hajunsa. Nimestä päätellen kyseessä oli joko eteläeurooppalainen tai yhdysvaltalainen mies.

Vaikka tässä ei menty samalle asteelle kuin Saksassa, jossa espanjalaiset vaihto-opiskelijat pitivät nokkelana ideana maalata viimeisenä päivänään erään talon seinään käsittämättömän korneja lausahduksia omasta, ah-niin-ainutlaatuisesta Erasmus-kokemuksestaan räikeän punaisella maalilla ja jenkit huutelivat bussikuskille motherfuckeria, jollain tapaa minusta tuntuu, etten haluaisi ikinä itse olla töissä vaihto-opiskelijoille asuntoja välittävässä yhtiössä. Ehkäpä vuokranantajakin on vuosien varrella turtunut kaikkeen idioottimaiseen, jota minä en edes tällä kertaa nähnyt.

Itse päätin Robinsilta lähtiessäni osoittaa seuraavalle asukkaalle, miten asiat myös voi hoitaa. Siivosin huoneen kunnolla. Sanoin irti sähkö- ja kaasusopimukseni. Kylpyhuoneeseen jätin paitsi vessapaperia, myös vessaharjan ja karhupumpun. Vaikka ne kaksi kiloa hiuksia onkin poistettu, sille voi vielä tulla käyttöä.

Syyskuussa ostin huoneeseeni minikokoisen huonekasvin, "pöytäpalmun". Sen siirtäminen Tokioon ei olisi ollut kovin järkevää, joten päätin istuttaa sen lähtiessäni talon pihaan.

Robinsia lukuun ottamatta voin kyllä suositella lämpimästi Kiotossa asumista kenelle tahansa. Kioto on valtavan upea kaupunki. Toivon kaikille mahdollisuutta nauttia siitä hyvästä asuinpaikasta käsin.

Haikara (hyvästit Kiotolle)

Viimeisissä päivissä on aina jotain erityistä.

Lukuisia kertoja ohi kiitäneet maisemat näyttäytyvätkin kokoelmana muistoja. Silmien edessä leviää joka suuntaan teitä ja polkuja, joita en koskaan kävellyt, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus milloin vain. Auringon viimeisten säteiden kultaamat kadut ja valoa heijastavat lasiset rakennukset kietoutuvat uuteen väriin. Sen värin nimi on haikeus.

En kirjoittanut tässä blogissa kovin montaa kertaa Kiotossa kohtaamistani ongelmista, vaikka niitäkin oli täällä riittämiin. Joskus aika kuitenkin kultaa ja puhdistaa muistot yllättävän nopeasti. En voi nyt olla näkemättä kaikenlaisten vastaiskujenkin taustalla jonkinlaista tyynen rauhoittavaa pysyvyyttä, jota läheskään kaikissa muissa Japanin kaupungeissa ei ole.

Sinänsä onkin ehkä nurinkurista, että kun saavuin Kiotoon viime syyskuussa, tuntui siltä, kuin minut olisi heitetty keskelle outoa maailmaa, joka toimii kuin tuntemani maailma mutta on kuitenkin erilainen. Vierastin Kiotoa. Se oli maailmana aivan erilainen kuin tuntemani Tokio, ja vaikka kerta toisensa jälkeen löysin Kiotosta hienoja asioita, jokin kaupungissa ei ihan tuntunut päästävän minua sisään.

Nyt tämä paikka on kuitenkin alkanut tuntua kodilta. Ja kotien jättäminen taakse on aina vaikeaa.

En väitä, etten enää ikinä palaisi Kiotoon, mutta en usko, että tulen enää ikinä asumaan täällä. Seuraavan kerran päivitänkin blogiani Tokiosta. Se on tietysti omalla tavallaan paluu toiseen kotiin, varsinkin kun koti on siellä, missä rakkaatkin ovat.