Kioto
on täynnä paikkoja, joilla on historiallista merkitystä. Tiedostin Hiei-vuoren
olemassaolon ensimmäistä kertaa todennäköisesti noin kymmenen vuotta sitten,
kun kuulin Yōko Kannon kappaleen Hieizan
moyu (Hiei-vuori tulessa). Kappale on pelistä Nobunaga no yabō (Nobunagan kunnianhimo), jolla puolestaan on
vankat juuret historiassa: vuonna 1571 tuolloin hajanaisen Japanin
yhdistämiseen pyrkinyt sotapäällikkö Oda Nobunaga nimittäin poltti maan tasalle
Hiei-vuorella sijaitsevan, tuolloin 700-vuotiaan Enryaku-jin temppelikompleksin.
Hiei-vuoren
huippu kohoaa Kioton pohjoisosassa hieman muita vuoria korkeampana. Se on suuri
muutenkin: lounaispuolelta avautuu hieno näkymä Kiotoon, mutta koillisessa
ihaillaan jo Biwa-järveä, yhtä Kansain alueen kuuluisimmista nähtävyyksistä.
Kun
Antti ehdotti minulle vuorikiipeilyä, olin tietysti mukana.
Kiipeäminen
Hiei-vuorelle on sen jyrkistä rinteistä johtuen raskasta, eivätkä metsämaisemat
ehkä ole metsiin tottuneelle kovinkaan erityisiä. Siitä huolimatta itse kiipeäminen
erinäisten kulkuneuvojen käytön sijaan kannattaa. Maisemat alas ovat jo
pelkästään satunnaisilla taukopaikoilla upeita, ja ilman laadun vaihtuminen
kaupungin saasteista vähitellen puhtaan kirpeäksi vuori-ilmaksi on kokemisen
arvoista. Noustessamme meidät ohittaa ryhmä juoksevia munkkeja. Heitä ei käy kateeksi, mutta tämä on osa heidän koulukuntansa tietä valaistukseen.
Meidän
matkamme käy sitä kevyemmäksi, mitä enemmän vesipullomme tyhjentyvät. Parin
tunnin nousun jälkeen jäämme ihmettelemään, miksi ylöspäin kiipeäminen ei enää
onnistunut. Syy selvisi pian. Olimme saapuneet huipulle, jonka odotimme
saavuttavamme vasta pari tuntia myöhemmin. Ylhäällä istuimme tyytyväisinä alas
juomaan kupit kahvia ja seuraamaan omituista näytelmää.
Japanin
pelihalleissa on monenlaisia pelejä, joista voi metallista kouraa ohjailemalla
saada itselleen hyvällä tuurilla vaikkapa pehmolelun. Epäonnistuminen
koukuttaa: olen usein todistanut vierestä (ja ehkä joskus kokenut itsekin),
miten kourasta lipsahtaneen palkinnon saamiseksi pelaaja tulee käyttäneeksi
saaliiseen lopulta satoja jenejä.
Ehkäpä
samaan epäonnistumisen ideaan perustui huipun tuntumaan ripustettu, upeita
vuorimaisemia kehystävä rengas. Paikalta oli mahdollista ostaa kiekkoja, jotka
oli tarkoitus saada heitettyä renkaan läpi. Palkintona oli pelihallien
palkintoja abstraktimpaa hyvää onnea. Sadalla jenillä sai kolme kiekkoa, ja
vaikka me emme tätä huvitusta kokeilleetkaan, seurasimme vierestä, kuinka
kolmen nuoren japanilaisen seurue upotti riemuun satoja jenejä saadakseen
kiekon edes kerran läpi. Lopulta he myös onnistuivat.
Ajatonta
tällä vuorella ei kuitenkaan ole vain tämä peli. Jo Hiei-vuoren maisemat olisivat
riittäneet syyksi kiivetä ylös, mutta hienon kokemuksen muodostaa myös Enryaku-jin
temppelikompleksi, joka on rakennettu uudelleen Odan tuhoamistyön jälkeen. Vanhat
puurakennukset – ja se, että ne sijaitsevat näin ylhäällä – ovat rauhallisessa
jykevyydessään vaikuttavia. Yhdessä ruskan punaiseksi värjäämien puiden
reunustamassa temppelissä munkki lausuu yleisölle ensimmäisen kuulemani
japaninkielisen puujalkavitsin. Toisessa yleisö saa iskeä suurella tukilla
valtavaa temppelikelloa. Kaikkialla leijuu suitsukkeen tuoksu. Japanilaiset
yrittävät pyydystää suitsukkeen savua hiuksiinsa. Uskomuksen mukaan se tuo
viisautta.
Näkymä
huipun tuntumasta on asia, johon palaan mielessäni uudelleen ja uudelleen. Läheiset,
puiden peittämät vuoret näyttävät ylhäältä katsottuna pehmeältä sammalmatolta,
jota haluaisi silittää. Biwa-järvi levittäytyy näkymänä ikuisuuksiin, mutta
silti siihen tekisi mieli kastaa varpaansa kokeillakseen, kuinka lämmintä vesi
on. Vuosisatojen ikäiset puuvanhukset seisovat pystyssä suorana ilman, että kukaan kiinnittää niihin erityistä huomiota. Kaukaa katsottuna ikuisuuksiin ulottuvat asiat saattavat näyttää kovin
pieniltä.
Siitä
huolimatta ne ovat isoja asioita. Oda Nobunaga poltti Enryaku-jin maan tasalle jo
440 vuotta sitten. Tämä teko muuttui pikseleiksi televisioruudulla jo 1980-luvulla,
mutta toisaalta, Hiei-vuoren huipulla edes matkapuhelimen verkko ei toimi.
Näitä asioita ajatellen minun lyhyt vierailuni ei ollut edes temppelikompleksin
historiassa kuin silmänräpäyksen mittainen, mutta minulle se oli tärkeä kokemus.
Päivämme
päättyy siihen, että japanilainen lukiotyttö haluaa päästä kolmisin samaan
kuvaan minun ja Antin kanssa poistuessamme raamen-ravintolasta. Ajatellessani mieltä
rauhoittavaa suitsukkeen tuoksua ja tasaisia gonginlyöntejä en voi välttää
huumaavaa tunnetta siitä, kuinka sinällään pienet hetket kantavat mukanaan
ajatusta ikuisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti