Vierailu tsunamin tuhoalueella

Vääntyneet rautaportit. Piano ja flyygeli keskellä nurmea. Talo, josta on elämän äänien sijaan jäljellä pelkät perustukset ja surullisuutta hohkaava puutarhan tuoksu. Kasaan litistynyt koulubussi, joka kuljetti kyydissään lapsia viimeisen kerran 11.3.2011. Kaikki ne kertovat samaa tarinaa.

Dokumentin tuottaja Kubo kysyy minulta ensimmäisenä aamunamme hotellissa, olenko vielä ikinä käynyt tsunamin tuhoalueilla. Kun vastaan kieltävästi, hän on hetken hiljaa ja toteaa sitten, että siitä saattaa muodostua melko vahva kokemus.

Hän oli aivan oikeassa.

Kuvittelin alun perin kirjoittavani tänne ehkäpä kevyitä mietteitäni tai huomioitani dokumentin teosta tai japanilaisessa työympäristössä työskentelystä, mutta haluaisin kääntää huomion johonkin muualle, sinne, minne huomion kääntäminen on aidosti oleellista.

11.10.2012, tasan vuosi ja seitsemän kuukautta maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen, istun autossa matkalla kohti Iwaten prefektuurissa sijaitsevan Kamaishi-kaupungin aivan meren tuntumassa sijaitsevaa Unosumai-aluetta. Mitä lähemmäksi tulemme, sitä enemmän maisemilla alkaa olla murheellisia merkityksiä. Ylväinä sumuun kietoutuneet vuoret vaihtuvat sillaksi, jolle paenneet ihmiset selvisivät hengissä; matalan kukkulan sijaan näemme valtavan kasan kivijätettä, joka on koottu tsunamin jäljiltä asuinkelvottomaksi muuttuneista taloista.

Unosumai (鵜住居) tarkoittaa paikkaa, jossa merimetsot asuvat. Merimetsoja emme nähneet, mutta jotain muuta me kyllä näimme.

Kun astun ulos autosta ja katson varovasti ympärilleni, kaikissa suunnissa on pieniä ja isoja merkkejä siitä, että kaikki ei ole aivan normaalisti. Suljettu juna-asema on täynnä vettä. Keskellä nurmea on piano ja flyygeli. Vieressä seisoo talo, josta voimakas aalto on pyyhkinyt pois puolet. Parkkipaikkamme vieressä piilottelee pienenpieni parakkitalo, jossa joku pitää väliaikaista baaria; ehkäpä siellä vierailevat niiden täällä kulkevien lukuisten rekka-autojen kuljettajat, jotka vastaanottavat ja kuljettavat jälleenrakennukseen tarvittavia materiaaleja.

Joku on nostanut pianon päälle lasisen koriste-esineen, mahdollisesti tuomaan kauneutta ja toivoa tämän muuten varsin murheellisen ja lohduttoman näyn keskelle. Samalla lähistöllä meri siintää horisontissa levollisena ja kauniina. On vaikea kuvitella, että se on joskus pyyhkinyt tästä yli vieden mukanaan paljon.

Kävelemme vaitonaisina pitkin nurmea. Yhtäkkiä meidät ympäröi vieno mutta huumaava mintun tuoksu. Katselemme ympärillemme. Olisiko tässä joskus ollut puutarha? Tarkemmin katsottuna maasta erottuu ympäriltä useampiakin talon perustuksia. Yhteen kohtaan pystyyn on jäänyt kaakeloitu kylpyhuoneen lattia, toisessa kohtaa nurmea seisoo yksinäinen pyykinpesukone, jota kukaan ei enää käytä.

Lähellä on erilaisesta katastrofin jäljiltä hylätystä romusta koostuva kasa, tai oikeammin kukkula. Tarkemmin katsottuna näistä valtavista kasoista voi erottaa esineitä: kastelukannun, autonrenkaan. Kaikki nämä esineet ovat joskus kuuluneet jollekin, joka ei ehkä enää ole tässä maailmassa. Näissä kasoissa konkretisoituu paljon sellaista, jonka sanominen ääneen tuntuu aivan liian surulliselta.

Jatkamme matkaamme koululle, joka edelleen seisoo paikallaan kuin kohtaloaan uhmaten. Pihalla makaa pari kokoon litistynyttä autoa ja koulubussi. Kaiutin, joka on aikanaan kuuluttanut välituntikelloa ja ehkä varoituksen tulevasta tsunamista, roikkuu koulun seinällä pelkkien johtojen varassa. Itse rakennus on tyhjä. Dokumentin ohjaaja kertoo, että ne lapset, jotka pakenivat yhdessä koulutovereidensa kanssa evakuointisuunnitelman mukaisesti, selvisivät hengissä. Kaikki niistä, jotka palasivat kotiin tai olivat kipeinä, eivät selvinneet.

Poistumme alueelta kaupungin keskustaan ja ravintolaan, jossa soivat Webberin musikaalisävelmät. Ne tuntuvat onnellisuudessaan vastenmielisiltä ja luotaantyöntäviltä. Tämän ensireaktion jälkeen kuitenkin tajuan olevani täysin väärässä. Ravintola taustamusiikkeineen edustaa sitä, millaista elämän kuuluisi olla, ja toivon totisesti, että joskus vielä Unosumain alueen asukkaille elämä tulee olemaan sellaista.

Emme kuitenkaan voi sulkea silmiämme lähes tämän ravintolan naapurissa sijaitsevalta väliaikaisasumusten verkostolta, jossa pitkät, persoonattomat talot muodostavat ristikkomaisia kuvioita. Täällä asuu perheitä, jotka menettivät tsunamissa talonsa ja kaiken omaisuutensa. Jotkut menettivät paljon enemmänkin.

Japanin valtio tarjoaa väliaikaisasunnot käyttöön maksutta kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen se alkaa periä niistä vuokraa. Vaikka näissä asunnoissa elää 330 000 ihmistä, halukkaita olisi ollut enemmänkin, mistä syystä asukkaat valittiin arvalla. Näissä taloissa on paljon, jopa yleensä japanilaisiin taloihin kuuluva kylpyhuone, mutta kuten Heikki toteaa, jotain niistä puuttuu. Ne eivät ole varsinainen koti. Jotkut ovat onneksi saaneet mahdollisuuden hankkia asunnon muualta. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä, että nyt lukuisia väliaikaisasumuksia on tyhjänä: prefektuurien hallinnoilla ei ole valtuuksia luovuttaa asuntoja eteenpäin tarvitseville, eivätkä sitä saa tehdä myöskään niiden alkuperäiset asukkaat. Japanin byrokratiassa on toisinaan seikkoja, joita ei voi olla vihaamatta.

Tapaamme väliaikaisasumusten kaksitoista lasta vanhempineen. Japanin yleisradion kamerat pyörivät; sekä lapset, heidän vanhempansa että me olemme jonkin verran jännittyneitä. Näitä ihmisiä katsoessa tunnen meitä erottavan välimatkan. He ovat lähellä, mutta silti kaukana. He ovat joutuneet kokemaan jotain, mitä minä en ikinä pysty ymmärtämään tai edes kuvittelemaan. Siitä huolimatta he ovat täällä, tässä huoneessa meidän kanssamme kuuntelemassa Heikkiä ja hänen soittoaan, ja heillä on toiveita ja toivomuksia, jotka he ovat asettaneet lapsiinsa.

Ennen kaikkea heillä on toivomus tulevaisuudesta, jostain paremmasta.

Yksi ajatus korostuu mielessäni. Arkielämä, oli se miten tylsää tahansa tai oli siinä millaisia tragedioita tahansa, on jotain, jota meidän kaikkien tulisi vaalia suurimpana aarteenamme, jota meillä on. Olen itse kokenut aikoja, jolloin olisin toivonut kaiken vain loppuvan. En enää ikinä voi toivoa mitään sellaista. Kamaishin kaupungissa kohtasin ihmisiä, jotka olivat menettäneet kaiken ja jotka silti jaksoivat jatkaa eteenpäin. Ehkä heillä ei ole vaihtoehtoja, mutta ihailen heitä siitä huolimatta. Mitäköhän minä tekisin vastaavassa tilanteessa?

On asioita, joita mekin voimme tehdä. Hyväntekeväisyyskeräyksiä on edelleen olemassa, ja niitä myös tarvitaan. Tärkeintä on kuitenkin se, että emme unohda, ja että muistamme etteivät nämä ihmiset ole joukko ydinvoimalaonnettomuuden varjoon jääneitä nimettömiä kasvoja puolentoista vuoden takaa. He ovat oikeita, eläviä ihmisiä, joilla on unelmia, tarpeita ja ennen kaikkea halu ja haave päästä vielä joskus elämään normaalia elämää pienine, arkisine myötä- ja vastoinkäymisineen.

Vietin viime viikonlopun kahdentoista kotinsa menettäneen lapsen kanssa. Heistä haluan kirjoittaa seuraavalla kerralla. Heissä on suurin toivonpilkahdus, mitä Kamaishissa voi kuvitella, sillä heissä on Japanin tulevaisuus.