Asunto

”Ehhh. Missäköhän tämä on”, pohdiskeli taksikuski annettuani hänelle tulevan asuntoni osoitteen. Olin istunut kaksi tuntia Kioton rautatieaseman McDonalds-ravintolassa yrittäen turhaan karistaa uneliaisuutta silmistäni, mutta en myöskään ollut kehdannut lähteä soittelemaan asuntoni toimiston ovikelloa seitsemältä aamulla. Taksikuskin kommentti sai minut epäilemään, oliko koko paikkaa edes olemassa.

Saapuessani pihalle yhdeksältä aamulla olin aivan sanoinkuvaamattoman helpottunut, että pääsisin vihdoin lepäämään painavine matkatavaroineni. Meninkin reippaasti soittamaan toimiston ovikelloa, ja oven avasi pian nuorehko, paidaton mies.

”Oletko Lasse?” hän kysyi japanilla, joka ei ollut alueen murretta ja josta japanilaisenkin on kuulemma vaikea saada selvää. ”Olisin halunnut nukkua”, hän jatkoi mutisten ja kaivoi avaimet esiin.

Nousimme portaat kolmanteen kerrokseen. Oven aukaistuaan vuokranantaja havaitsi huoneeseen kuulumattoman television ja mikroaaltouunin, jotka hän takavarikoikin tiloista käden käänteessä. Huone oli isompi kuin kuvittelin, yli kymmenen neliötä. Mutta se tuoksui kummalliselta. Tai no, tämä oli kaunistelua. Huoneeni haisi tosi oudolta. Vuokranantaja avasi hanat, joista alkoi valua tervanväristä vettä. Vessa oli oudon, ruskeanmustan moskan peitossa. Jääkaapin hyllyillä oli tahmeaa, keltaista limaa.

Puhisten vuokranantaja kytki nettiyhteyden päälle ja pyysi odottamaan hetkisen, jotta voisimme allekirjoittaa vuokrasopimuksen ja hankkia sänkyvaatteet. Hän lähti ja jätti minut keskelle huonetta, joka oli jopa minun standardeillani äärimmäisen epäsiisti.

Odotin kohteliaasti puoli tuntia, ja kun mitään ei kuulunut, palasin alakerran toimistolle. Vuokranantaja olikin juttelemassa huoltomiehen kanssa.

”Mitä?” hän kysyi. Kun selitin olevani kiinnostunut vuokrasopimuksesta ja petivaatteista, hän pyysi odottamaan. ”Tule takaisin kahdeltatoista. Mutta nyt, anteeksi, haluan ihan oikeasti nukkua.” Ovi lävähti kiinni edessäni.

Odottaessani tutkin asuntoani hieman lisää. Sitä ei selvästi ennen tuloani ollut siivottu pätkän vertaa, ja moni paikka oli sen verran vanhan lian peitossa, ettei edellinen asukas ollut todennäköisesti koskenut yhteenkään siivousvälineeseen koko oleskelunsa aikana. Kylpyä ottaessani (kunhan olin ensin pyyhkinyt pois kaikki kuolleet ötökät ammeesta) vesi muuttui kesken valuttamisen tummanruskeaksi, enkä oikein tiennyt, olinko oikeastaan ollut puhtaampi ennen peseytymistä.

Vuokranantaja oli kello kaksitoista paremmalla tuulella. ”Sinähän puhutkin hyvää japania!” hän sanoi selvästi aamuisen esitykseni jälkeen yllättyneenä. Luin tarkkaan sopimuksen ja iskin siihen joka sivulle sinettileimani. Eri papereita tarkastellessamme aloimme puhua kulttuurieroista. Vuokranantaja tiesi, että Suomessa on valmistettu Venäjän–Japanin-sodassa ansioituneen amiraali Tōgōn olutta, ja totesinkin leikillisesti, että jotkut ovat nykyäänkin sitä mieltä, että yksi Suomen ja Japanin yhteisiä kulttuuripiirteitä on yhteinen vihollinen.

Tämä oli virhe. Vuokranantaja alkoi pohtia, mitkä maat ovat oikeasti Japanin nykyisiä vihollisia, ja päätyi täyttämään papereita tuskallisen hitaasti keskittyessään ennemmin kertomaan intohimoisesti, mistä kaikista syistä Etelä-Korea on Japanin ehdoton vihollinen numero yksi. Hän kuitenkin ilahtui, että keskustelin hänen kanssaan, ja toivotti lopuksi käymään huoneessaan milloin vain. Meistä tuli ystävät. Tässä mielessä.

Nyt kun tästä kaikesta on neljä päivää, oloni pienehkössä huoneessani on alkusokin jälkeen paljon parempi. Olen ostanut siivousvälineitä, olen ostanut astioita ja ennen kaikkea, olen siivonnut. Sain poistettua moskat, joihin kukaan ei ehkä ollut koskenut vuosiin, ja ankaran tuuletuksen ansiosta täällä ei haise enää kummalliselta. Talon pyykinpesukoneiden ja kuivaimien käyttö on edullisempaa kuin kolikkopesuloissa. Keittiössä minulla on pikakahvia ja oliiviöljyä ja tummaa suklaata ja jääkaapissa Asahin olutta ja yuzushua, sitruunaa muistuttavasta yuzu-hedelmästä tehtyä alkoholia. Se on jo paljon enemmän kuin normaalielämältä voisi toivoa.

Parvisänkyni vieressä on Lindalta saamani pöllö Fuu-chan (Kumin antama nimi; fukurō tarkoittaa pöllöä), eteisessä Japan Airlinesilta saamani origami-kurki ja ikkunalla sadan jenin kaupasta ostamani ”pöytäpalmu” (テーブル椰子). Pienet asiat saattavat tehdä olon yllättävän kotoisaksi.

 

Yliopisto alkaa huomenna. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.